Nyt olemme viimein saaneet uuden metallicamme, niin luonnollisesti valitus alkoi. Olihan se tietysti ihan oletettavaa, mutta se mistä tällä kertaa valitettiin, oli minusta jokseenkin kummallista. Tietenkin perus "Lars ei osaa" juttua tullut, mutta että ihan pitäisi masteroida levy uudelleen! Eli fanit ovat närkästyneitä koska levy on lytätty nykyajan standardien mukaan tiiliskiveksi. Tätä kutsutaan myös "loudness war" nimellä. Toisin sanoen levy on laitettu tulemaan niin kovaa kaiuttimista kuin suinkin mahdollista, jotta vaikkapa radiosta kuuluessaan ihmiset kiinnittäisivät siihen enemmän huomiota. Metallican uusimmalla tämä on viety niin pitkälle, että se särisee ja klippaileekin jo aika pahasti. En itsekkään pidä levyn yli kompressoidusta äänimaailmasta, mutta millä perusteella porukka luulee olevansa oikeutettuja vaatimaan bändiä masteroimaan levyn uudelleen. Kun kyse on näin suuresta yhtyeestä ja rahamääristä ei tämä voi olla mikään vahinko. Metallican tyypit halusivat levynsä tuollaiseksi eikä siihen ole kellään mitään nokankoputtamista. Missä vaiheessa ylipäätään rokkibändeistä on tullut yleisön huoria joiden pitäisi kiltisti peukkua imien tehdä niin kuin yleisö haluaa. Muuten menee fanien aamupiltit väärään kurkkuun. Vitun narisijat. Nykyään kuluttaja tuntuu olevan jumalankin yläpuolella. Ajattelutapa "jos ostan levyn, niin minulla on oikeus myös puuttua bändin taiteellisiin näkemyksiin" on suhteellisen pelottava. Vai kuinka moni taulun ostanut rupeaa vaatimaan maalaria maalaamaan taulun uudelleen, kun värimaailma ei miellytä.

Lopetan riehumisen edesmenneen sankarin Bill Hicksin sanoihin "play from your fucking heart"

Hiljaisuuden rikkoo kahvilan ovessa oleva kello, joka kertoo että sitä käytetään. Sisään astuu mieshenkilö jolla on yllään pitkä ruskea takki, vaikka ulkona on varhaisesta aamusta huolimatta jo lämmin. Olalla roikkuu ruskea nahkainen salkku. Miehen katse käy läpi pienen kahvilan asiakkaita ja yrittää löytää etsimänsä. Huomaa minut ja nyökkää hymyillen viestittääkseen löytäneensä. Viittaan vielä kädellä varmuuden vuoksi hänet luokseni. Mies kävelee rennosti pöydän toiselle puolelle, ojentaa kätensä ja kertoo nimekseen Viljo. Puristan hänen kättään, kerron nimeni ja uskottelen hänelle että on hauska tutustua, vaikka enhän voi tietää kuinka hauskaa tuleman pitää. Ainakaan päällisin puolin meillä ei tunnu olevan mitään yhteistä. En ehdi pyytä istumaan, kun hän jo laskee laukun tuolille ja rupeaa kaivamaan lompakkoa.
-Käyn hakemassa kahvia
Nyökkään ja kerron itse käyväni vessassa. Kun palaan pöytään huomaan hänen syövän samanlaista leivonnaista kun minä aikaisemmin.
-Miltä maistuu, kysyn saadakseni aikaan jotain keskustelua.
-Aika ovelan makuista hän vastaa ja pyörittää leivosta käsissään. Olisin kuvitellut eri makuiseksi, mutta ei tämäkään pahaa ole.
-Mulla vähän tökki, töksäytän. Sain sen kuulostamaan siltä, että olisin vihainen kun jollekkin tuntuu maistuvan. Ehkä vähän olenkin, kun tuhlasin neljä euroa houkuttelevaan leivokseen. Vitriinissä se näytti vastustamattoman hyvältä. Viljo ei sano mitään. Kadutti kun valitsin näin hiljaisen kahvilan. Jokainen puhuttu lause kuunnellaan viereisistä pöydistä. Se ahdistaa.
Ojennan käsiä sivuille venytelläkseni, mutta käteni osuukin viereisessä pöydässä istuvan naisen olkapäähän. Hätäännyn ihokosketuksesta ja pyydän hermostuneesti naurahtaen anteeksi. Nainen hymähtää vastaukseksi.

-Oletko kauankin keräillyt. Viljo kysyi viimein.
-Mitä?
-Niin että oletko pitkäänkin ollut keräilijä?
-Ei kun ensikertalainen. Vastaan vain huomatakseni Viljon tajunneen että valehtelin. Se sai hermostumaan lisää. -Sun ei tietysti tarvitse vastata mikäli et halua, mutta ihan mielenkiinnosta. Oletko ihan normaali lukija vai näitä jotka niin sanotusti sokealukee?
-Sokealukee? Kysyn ja hätäännyn hieman. Onkohan hän myymässä minulle nyt ihan oikeita asioita! Entä jos onkin tullut väärinkäsitys. Kuinka kehtaan sanoa siinä tilanteessa, että mitä olin oikeasti ostamassa.
-Eli siis sokealukee sormenpäillä tai kämmenellä niin sanottuja vanhoja merkintöjä. Hän toteaa kuivasti ja heiluttaa molempien käsien etu ja keskisormea päänsä kohdilla. Katsoin hänen merkitsevää katsettansa kunnes tajusin mitä hän tarkoitti. Kumpikaan ei kehdannut puhua asioista niiden oikeilla nimillä julkisella paikalla. Nielaisin ja vastasin vaivaantuneen olevani ihan normi lukija.
-Entä sinä? Oletko kauan harrastanut?
-Ehkä parisen vuotta sanoi Viljo ja hörppäsi kahvia.
-Onhan noi sitten varmasti vain sen seitsemän ihmisen käynyt läpi?
Viljoa rupesi hymyilyttämään. –No siihen voit kyllä luottaa.
Nyökkäsin hyväksyvästi ja rupesin kaivamaan lompakkoa tuolin selkänojalla lepäävän takkini povitaskusta. -Eikös se kolmekymmentä euroa ollut?

-Kyllä näin taidettiin sopia, tokaisi Viljo ja rupesi kaivamaan laukkuaan. Nosti suuren, ruskean kirjekuoren pöydälle kahvikuppien viereen ja kysyi, että haluaisinko tarkistaa.

Vilkaisin arasti ympärilleni. Arvasin vieressä olevien asiakkaiden ilmeistä, että he olivat varmasti kuunnelleet meidän keskustelumme. Ilmeissä oli havaittavissa mielenkiintoa ja odotusta siitä, että mitä kuori pitäisi sisällään. Kuori oli aivan pullollaan, josta päättelin että ainakin määrä on oikea. Henkäisin nopeasti ja raotin hieman kuorta. Nopealla vilkaisulla, myös ikä oli mitä pitikin. Huokaisin helpotuksesta. Ei väärinkäsityksiä.

Ovi kilahti taas. Nyt sisään astui nainen kahden lapsen kanssa. Nainen laittoi lapset istumaan meidän vieressä olevaan pöytään ja käski pysymään paikallaan sen aikaa, kun käy hakemassa munkit. Kaivoin lompakkoani. Otin kaksi kahdenkympin seteliä ja kysyin Viljolta olisiko hänellä rikkoa toista. Viljo vilkaisi lompakkonsa sisältöä ja pudisti päätään. Sanoin kysyväni myyjältä. Asetuin jonoon naisen taakse joka maksoi kolmea munkkiaan. Hymyilin leveästi hänen katsahtaessaan minuun. Nainen katsoi hieman oudoksuen ja lähti munkkilautasineen. Sain setelin rikottua ja palasin pöytään. Huomasin toisen lapsen tarkkailevan kiinnostuneesti minua ja seuralaistani. Äidin ostama munkki oli jo ehtinyt sotkea sokerilla ja hillolla melkein koko naaman. Ojensin setelit Viljolle, jotka hän otti tyytyväisen näköisenä vastaan ja nousi penkiltä. Nousin myös ja ojensin käteni. -Oli ilo tehdä kauppoja
-Ilo oli täysin minun puolellani hän totesi hieman takellellen ja heitti takin ylleen. Vilkaisi vielä kerran minuun, nyökkäsi ja poistui ulos.

Jäin istumaan ja juomaan kahviani loppuun. En olisi uskonut kauppakumppania tuon näköiseksi. Hän olisi voinut olla kuka tahansa kadulla vastaantulevista ihmisistä. Mutta enpä minäkään niin erikoinen ja silti kerään, mietin ja katsahdin kelloon. Pitää mennä. Nousin ja laitoin takin päälle. Nappasin kirjekuoren käteeni ja nostin sen rykäisten ylös suuaukon toisesta päästä. Otteen ja rykäisyn voima eivät olleet täysin tasapainoisia keskenään. Tällä kertaa ote oli heikompi. Lähes koko kirjekuoren sisältö valahti viereiselle pöydälle naisen ja lasten nenän eteen. Aika pysähtyi. Äiti tuijotti suu auki. Koko kahvila hiljeni. Tunsin niskassani katseita. Hermostus ja suunnaton häpeä halvaannutti koko kehon ja tunsin kuinka lämmin virtsa virtasi alushousuihini. En kyennyt liikkumaan enkä sanomaan sanaakaan. Olin kuin patsas. Housun lahkeet rupesivat tummumaan kosteudesta hiljalleen. Hiljaisuus rikkoutui vanhemman tytön purskahtaessa itkuun. Nuorempi näytti lähinnä ihmettelevän näkemäänsä. Sillä hetkellä äiti nousi pystyyn hurjistunut ilme kasvoilla. Läimäytti avokämmenellä olkansa takaa poskelleni suukon.
-Hyi helvetin perverssi! Ja lapsetkin tässä vielä! Mitä sulla liikkuu päässä?!

Poskessa kihelmöivästä kivusta huolimatta, rupesin paniikissa keräämään lehtiä syliini. Lattialle pudonneita en jäänyt keräämään, vaan ryntäsin ovelle. Repäisin oven auki ja juosten laskeuduin kaksi rappusta jalkakäytävälle, kuitenkin kompastuen omiin jalkoihini. Tömähdin asfalttiin.

Siinä minä makasin. Puoliksi autotiellä ja puoliksi jalkakäytävällä, kuset housuissa ja kuusikymmentä luvun elämän kovettamat miestenlehdet ympäri jalkakäytävää. Häpäistynä ja piestynä. Puiden välistä tulviva aurinko helotti naamaan. Makasin silmät kiinni selälläni. Tunsin kasvoillani kaksi sadepisaraa ja avasin silmät. Taivas oli pilvetön. En voi sietää lokkeja.