Lauantaiaamu:

Raotan silmiäni. Kaihtimien läpi säkenöivä valo kirveltää verkkokalvoja. Maiskutan kuivunutta suutani ja maistan pahan maun. Kieli tuntuu karhealta. Pakotan itseni istumaan. Paha olo pakottaa takaisin makuulle. Kylmä hiki kihelmöi ja pidätän oksennusta. Oksennus ei pidättele minua ja juoksen pöntölle. Ehdin melkein sullomaan pääni posliinin sisään, osa ehti reunoille. Tuntuu kuin suustani tulisi sisuskalut mukana. Pää tuntuu räjähtävän. Ensimmäisen litran jälkeen oksennan refleksinä pari litraa lisää. Koitan vetää vessaa ja siivota paperilla pönttöä samaan aikaan. Silmät vuotavat ja keho tärisee. Olen haavoittuvainen. Pelottaa. Eiliset alkuillan väkevät eivät tunnukkaan enää niin kivoilta tunnelmannostattajilta, kun ovat pöntössä keskioluisiin ja vatsahappoihin sekoittuneena. Kompuroin vessasta keittiöön ja laitan hanan valumaan. Miksi en ostanut eilen valmiiksi mitään juotavaa? Vesi maistuu pahalle mutta raikastaa. Matkalla sänkyyn totean että kämppä on täysi läävä. Ahdistun. Pyörin hetken sängyssä ja koitan taistella morkkista ja vitutusta vastaan jotta nukahtaisin. Kehoni ei ole levännyt varmasti viikkoon. Vaivun pakonomaisesti levottomaan uneen. Nukun kolme tuntia ja havahdun puhelimen piippaukseen. Kuka sssaatana siellä nyt... moi!

Kaveri: selvisit hengissä kotiin! Mikä olo?
Minä: ei enää mikään paha. Aiemmin olin vähän heikkona
Kaveri:  haha. Hajoa huonouteesi. Mulla edes päätä särkeny
Minä: Vitun jätkä! En kai törttöilly mitään
Kaveri: No et sä nyt mitään hirveesti. Mitä nyt koitit sönköttää ihan liian kännissä niille naisille jotain paskaa ja ne karkas
Minä: mille naisille?
Kaveri: No niille siellä, öö, mikä yökerho se nyt oli
Minä: Eihän me missää semmosessa olla oltu ku basessa nollakutosia
Kaveri: Basesta lähettii vielä sinne jonnekki clubi juttuun jossa sit lähti homma lopullisesti käsistä
Minä: Eih, ja törttöilin?
Kaveri: Sinäkin bruuttukseni, sinne ei ole sitten mitään asiaa enää. Ei kehtaa ei pysty
Minä: Joo, älä kerro.
Kaveri: No ei se nyt niin paha. Mut niin ne naiset...
Minä: Mä luulen että en ihan oikeasti halua tietää. Olen huono ihminen enkä juo enää koskaan... Mitäs tänää?
Kaveri: Emmä tiiä. Kai sitä jotain voisi kehittää ettei mee löhöillessä hukkaan kaunis lauantai
Minä: Onko sielä hyvä ilma?
Kaveri: Helvetin hyvä
Minä: Pitäskö mennä juomaan muutama tasari vaikka johonki puistoon
Kaveri: Vois kai sitä
Minä: Okka. Mä koitan saada itestäni ihmisen niin soittelen myöhemmin
Kaveri: Oge
Minä: Noni, moro
Kaveri: mo

Sunnuntai aamu:

Raotan silmiäni. Kaihtimien läpi säkenöivä valo kirveltää verkkokalvoja. Maiskutan kuivunutta suutani ja maistan pahan maun. Pakotan itseni istumaan. Paha olo pakottaa takaisin makuulle. Kylmä hiki kihelmöi ja pidätän oksennusta. Oksennus ei pidättele minua ja juoksen pöntölle...

Sunnuntai päivä menee löhöillessä. Telkkari on pelastaja, vapahtaja, SIMPSONIT. Ah. Onneksi perjantai nosti toleranssia sen verran että ilta meni fiilistellessä, vaikka pilkun aikaan olikin kova tuiske. Naisenkin sai kainaloon kun ei ollut liian humalassa. Elämä voitti. Kaksi päivää juopottelua verottaa paljon ja sen huomaa naamasta. Vanhenin kymmenellä vuodella. Eissssaatana. Illan mittaan iskee tekemisen puute. Keho on juhlimisesta ylikierroksilla eikä pelkkä löhöily jaksa kiinnostaa. Telkkaria ei jaksa katsoa, krapula ei tunnu olevan luovaa sorttia, vatsa on jo täynnä. Äh. Kai se on kohta nukkumaan mentävä.

Sunnuntai iltayö:

Kello on soimassa seitsemältä. Pyörin sängyssä ja olo on surrealistinen. Aivot käyvät läpi viikonlopun tapahtumia. Perjantain olisi voinut jättää väliin. Miksi piti mennä sönköttää niill.. No niin ei ajatella sitä nyt. Pitäisi saada unta. Lauantaina oli kyllä mukavaa. Mikähän sen tytön nimi oikein oli.. Mirja? No ei kai nyt sentään. Ihan sama. Ehkä ihan hyvä että lähti vielä kun nukuin, niin voin pitää sitä kauniina vielä tänäänkin. Äh, miten mä jaksan tämmöstä? Tahtoo pullantuoksuisen naisen eikä tommosia rockbitchejä. No niin, nyt unta.

Puolen tunnin päästä väsymys voittaa ja nukahdan. Unessa on vanha tuttuni jonka kanssa ollaan metsässä. Tuttuni on jotenkin outo, eikä yhtään oma itsensä. Kävelemme päämäärättömästi eteenpäin ja koitamme olla eksymättä toisistamme. Seuraavassa hetkessä olen hiekkatiellä, jossa juoksen koiraa pakoon. Pakokauhu valtaa. Se saavuttaa, ei saatana. Jalat tuntuvat raskailta enkä pysty juoksemaan kunnolla. Itkun sekainen pakokauhu herättää. Sydän hakkaa rinnasta ulos. Pelottaa, katson asuntoa. Kaikki on niin kuin nukkumaan mennessäkin, mutta mielikuvitus laukkaa. Käyn takaisin makuulle. Tällä kertaa selkä seinään päin käännettynä. Kylmä hiki puskee pintaan. Pakko saada unta ettei huomenna ole ihan kuollut. Nukahdan.
Tällä kertaa olen mökissä enkä tiedä kenen kanssa tai miksi. Yritän saada tulta takkaan. Puut eivät tunnu syttyvän joten veistän tuohta ja asetan niitä puiden alle. Tajuan yrittäväni sytyttää saunan kiuasta. Yritän saada tulta takkaan. Puut eivät tunnu syttyvän joten veistän tuohta ja asetan niitä puiden alle. Tajuan yrittäväni sytyttää saunan kiuasta. Yritän saada tulta takkaan puut eivät tunnu syttyvän joten... olen samalla hiekkatiellä ja juoksen samaa koiraa karkuun. Herään unesta hikisenä ja vapisten. "Vitun rockhuorat", en juo enää ikinä. Sama uni toistuu loppuyön.

Aamulla kellon soidessa tuntuu kun ei olisi nukkunut tuntia pidempää. Itsensä ylös saaminen on niin vaikea suoritus, että palkitsen itseni kahvilla. Polkaisen jalalla tietokoneen käyntiin ja laitan unelmia ja toimistohommia soimaan. Oi ihanuutta, ah autuutta. Arkiviikko on alkanut totuttuun tapaan. Ei mitään uutta auringon alla.